Blog

MOOTTOREITA SUOSSA JA KIPINÄÄ SILMÄSSÄ

Osallistui meikäläinenkin tähän mainioon tapahtumaan. Löysin itseni sieltä suosta vaijeri kädessä keskellä autoja ja adrenaliinia ihan sattumalta, koska en edes suunnitellut menoa sinne enkä aikonut osallistua muuten kuin kuvaamalla kilpailua sivusta. Tilanne kääntyi kuitenkin niin, että kilpailuun osallistuvan tuttavani toinen kuljettaja – eli se pelkääjän penkillä yleensä istuva, joskus ihmiseltäkin näyttävä kulutusosa – peruutti osallistumisensa viime tingassa ja minä tietenkin vastuullisena kaverina suostuin tulemaan tämän tilalle. Joku voisi siihen kommentoida ”ah, mikä virhe!” – mutta en ainakaan minä. Ladoga Trophysta on nimittäin tullut jossain mielessä sellainen lähtöpiste, joka käynnisti tulevienkin vuosien harrastukset.

MOOTTOREITA SUOSSA JA KIPINÄÄ SILMÄSSÄ

Haasteita, Seikkailuja, Suorituksia

Meidän osallistumisen aikana suunta oli Laatokan ympäri myötäpäivään. Pietarista lähdettyämme suuntasimme ensimmäiselle erikoiskokeelle ja se oli kaunista mäntymetsää täynnä valtavan kokoisia lohkareita. Reitillä on kontrollipisteitä, joiden kautta piti mennä, ja niihin pääsy oli välillä vaikeaa enemmän teoriassa kuin käytännössä: piti vain löytää oikea polku paikalle ja sieltä takaisin. Ensimmäinen päivä oli aloitettu rauhallisesti ja silloin vielä tehtiin jotain yrityksiä säästää auton kunto, mutta ne päättyivät jo puolipäivän jälkeen ja päivän päätteeksi, kun erikoiskoereitin sulkemiseen oli enää viitisen minuuttia aikaa, automme hyppäsi loppuviivan yli ihan kirjaimellisesti: laskimme sitä edeltävää mäkeä edes käyttämättä kaasupoljinta ja hurjalla nopeudella kuitenkin. Tämän jälkeen seurasi päällystetyn tien pätkä leiripaikalle ja seuraavat päivät ovat jo muistissani vain irtonaisina, adrenaliiniannoksia tuottavina hetkinä.

Haasteita, Seikkailuja, Suorituksia

Jokainen reitti päättyi meidän kohdallamme aina viime hetkellä – juuri ennen reitin loppuviivan sulkeutumista. Aikaa riitti päivisin juuri ja juuri. Iltojakaan ei vietetty tylsästi: yhtenä hienona päivänä meidän huolellisesti auton katolle viritetty vararengasteline otti ajon aikana kiinni puuhun ja irtosi. Keräsimme kaiken auton sisään ja päivän päätteeksi löysimme leiristä porukan, joka oli ystävällinen lainaamaan meille hitsausvehkeet. Teline hitsattiin takaisin auton katolle, vararengas sijoitettiin sen päälle ja seuraavana päivänä… kävi tismalleen sama homma! Viimeistään siinä vaiheessa tajusimme, mikä kuuluu vakavaan offroad-urheiluun ja mikä ei. Vararenkaan kuljettaminen auton katossa ei ainakaan kuulunut. Osallistuimme kilpailuun Adventure-luokassa, eli meidän ei tarvinnut ottaa aikaa eikä ollut pakko suorittaa kaikki erityiskokeet Sport-luokasta poiketen. Oli meidän seikkailuissa suossa ryömimistä ja säännöllisesti tyhjenevää auton akkua; vinssin käyttö oli korkeassa suosiossa, koska pikku-Nivamme ei kuitenkaan ollut mikään urheiluvehje ja viimeisenä päivänä se myös ylikuumeni, mikä jouduttiin korjaamaan suovedellä. Päätimme kilpailun vuorokausi ennen varsinaista tapahtuman finaalipäivää: yritimme suunnistaa leirille yöpimeässä, jatkoimme matkaa vielä jonkun verran ja päätimme kuitenkin jäädä nukkumaan autoon pariksi tunniksi. Aamulla, kun jatkoimme matkaa, katsoimme maisemia, jotka olivat täynnä muiden osallistujien autoja: jotkut olivat jätetty tyhjilleen, joidenkin vieressä paloi aamiaisnuotio, joku porukka odotti jo hinausta ja vain muutamat jatkoivat matkaa. Se oli todellakin sekä fyysinen että henkinen koetus, joka täytti seuraavan vuoden muistot näillä vaikeilla, likaisilla ja elävillä hetkillä – ja joka sai meikäläisen vielä enemmän kiinni harrastukseen.